Putous -sarjan uuden kauden alkumetreillä saamme taas puhekieleemme roppakaupalla uusia hokemia. Monet niistä tulevat ja menevät, jotkut jäävät elämään. Joitakin meistä naurattaa Mie romahan! – tai ninnannunna –hokemat. Joitakin ne ärsyttävät. Ainakin ne herättävät keskustelua. Meissä jokaisessa taitaa joskus asua Suomen epätyytyväisin ihminen Aina Inkeri Ankeinen. On luontevaa ottaa käyttöön hänen hokemansa: Voi Luoja, ota minut jo pois täältä!
Arvostan omaa kieltäni, sen kauneutta ja kielioppia.
Harriet U
Minulle on kunnia-asia kirjoittaa aina hyvää kieltä. Kielessämme on tosin niin paljon sääntöjä, että teen virheitä usein. Mutta pyrin korjaamaan ne aina, kun niitä huomaan. Lohduttaudun ajatuksella, että täydellisyyteen on kaikilla vielä pitkä matka.
Inhokkisanojen aarreaitta
Ulkomailla käydessämme olemme lähes aina tavanneet paikallisia ihmisiä, joille on opetettu suomea. Joka kerta ihmettelen, miksi jotkut opettavat kauniista kielestämme sanat hölökynkölökyn tai kippis? Eikö juuri muuta tule mieleen silloin, kun keskustellaan kielestä?
Inhokkisanoja on listattu monissa medioissa. Oma inhokkini on soiva peli, joka yhdistetään joskus käytettyyn autoon ja joskus naiseen. Sana haastava tuntuu olevan muotisana paitsi työyhteisöjen kokouksissa, myös poliitikkojen puheissa. Pieni gallup toi esiin myös ilmaukset: Akkurait, apauttiarallaa, kaikenkaikkiaan, pitkässä juoksussa ja sillä sipuli. Jollakin ärsyttää se, että toisen puhuessa toinen toteaa koko ajan päälle: Aivan, aivan. Aivan. Jotakin harmittaa se, että käytetään lauseen alussa sanaa elikkä. Joku toinen kiinnittää huomiota niinku -sanan käyttöön puheessa. Itse ihmettelen aina alkusanoja, kun joku saa mikrofonin käteensä. Aika usein kuulen ensimmäiseksi: No niin.

Vaikuttaakohan se, ettei perinteisellä kynällä enää niin paljoa kirjoiteta, kielen köyhtymiseen? Ainakin käsialoihin se vaikuttaa. Kirjaimetkin ovat muuttuneet yksinkertaisiksi ja selkeiksi. Nykyään opitaan jo pienenä sanomaan asiat tiiviisti ja lyhyesti, twiittiin tai tekstariin mahtuu vain tietty merkkimäärä – eikä pidempää jaksa kukaan lukea. Silti pitäisin tärkeänä, että kieltä pyrittäisin käyttämään oikein.
Sama sana, monta merkitystä
Meidän kielemme on valtavan rikas. Kaikkine vivahteineen ja murteineen se on myös minulle hyvin rakas. Istuimme perheen kanssa ruokapöydässä. Nuorimmainen, 7-vuotias kertoo ylpeänä tehneensä kässärin. Minä kehuin häntä kovasti. Hienoa, sanoin. Miten ihmeessä olet tehnyt sellaisen, mistä se kertoo? No, se kertoo siitä, miten taitava minä olen, hän vastaa. Puhumme eri asioista. Hän puhuu käsilläseisonnasta ja minä puhun käsikirjoituksesta. Se selviää keskustelun aikana. Kunnes mieheni sanoo: Minun mielestäni kässäri on käsijarrukäännös.